NEOPELKO

@neopelko

30.6.2018

text (in Finnish) / teksti (suomeksi)

10 minuuttia että mieleni asettuu, vain alkaakseen harhailla toisen kymmenen minuutin ajan. Olen tullut liian tutuksi näiden syklien kanssa. Välillä osaan vielä yllättää. Kuten tämä yhtäkkinen ajatus järvestä, jonka keskelle soutaessasi voit kuulla täydellisen akustiikan. Tai tämä jonkinlainen abstraktio läheisistäni riisuuntumassa. Hetken tyyntä.

Eräs kultista karannut kitaristi kertoi, että meni tovi ennen kun sai tunteensa takaisin. No, en usko enää itsekään Samsāraan ja kaikessa on jälleen teräviä kulmia, yksityiskohtia, värejä. Vitsailin itselleni, että tänä ilon päivänä nämä olivat kirkkaimmat raidat mitkä löysin kaapista. Tiesin paremmin kuin hyvin ettei tämä ollut totta. Valehtelun piti olla helppoa?

Katso nyt. Joku näki vaivaa, kiillotti pinnat platinaksi ja kattoi pöydän. “Sullehan elämä oikein hymyilee.” Näin tekee. Tummapaahdon kellastamalla virneellä. Silmäkulmat nykien vakuuttelen, että olen matkalla eteenpäin. Mutta pelkään tyytymistä. Toivon salaa, että jokin repisi minut jälleen kappaleiksi. En riitä.